torstai 19.9.2019 Reija

Asiaa läheltäsi

Hermannilta heinään

Heinäpillerit

Hermannilta heinään, on sanottu joskus ennen vanhaan. Nykyisin tuo ohje on historiaa.

Olen nimittäin huomannut teidenvarsipelloilta, että niillä on tehty rehuheinää jo varhain alkukesällä, näkyväthän valkeat palleropaalit kauas. Valkeiden paalien lisäksi on hauskasti muitakin värivaihtoehtoja, kuten vaaleanpunaisia, vihreitä, sinisiä, keltaisia ja mustia. Suomen juhlavuonna näin jossain, että paalit oli aseteltu sinivalkoisesti Suomen lipun muotoon. Eräänä vuonna vaalien edellä ehdokas oli kirjoittanut äänestysnumeronsa pellon reunassa olevan paalin kylkeen ja sai siten näkyvyyttä melkoisesti.

Olin palaamassa kerran juhannuksenkesällä Laukkalassa entiseen kotitalooni puolen yön maissa. Mitä minä näinkään: tuorerehun tekijät ahersivat pellolla. Lieneekö silloin ollut hellettä päivällä vai eivätkö maamiehet ehtineet päiväsaikana tehdä kaikkea, niin että yötä piti ottaa jatkoksi.

Heinäkarhoja

Aikoinaan heinän on annettu kasvaa niityillä niin kauan, että siihen tuli korsi. Siinä vaiheessa heinä niitettiin kuivahtamaan ja haravoitiin karhoiksi heinäseipäille laittoa varten. Seipäillä kuivumisen jälkeen heinät kuljetettiin harvaseinäiseen latoon talvisäilytyksen.

Olen kuullut puhuttavan pienpaaleista ja pyöröpaaleista sekä suurpaaleista. Viime aikoina ladossa kuivatun pienpaaliheinän – jopa seipäillä kuivatun irtoheinän – suosiota on uudelleen nostanut lisääntynyt hevosharras. Hevosille nimittäin yleensä kelpaa vain hyvälaatuinen heinä, näin sanoi myös hevosia harrastava tyttäreni. Ikään kuin lisävahvistuksena tuohon eräs tuttava kertoi tänään, että hän palasi juuri sukulaisten luota heinäntekotalkoista, joissa oli tehty seipäillä kuivatettavaa heinää hevosille. Perinne siis elää vahvana.

Lapsuudessani en ollut monta kertaa heinäpellolla, sen sijaan muistan heinien polkemisen mummulan heinäladossa. Meistä serkuksista oli hauskaa hyppiä heinissä. Kun leikimme, autoimme samalla aikuisia mahduttamaan latoon oikein paljon heiniä. Kun hyppelin liian innokkaasti, kummitätini sanoi minulle, että elä hypi hänen vellivuorensa päällä – olisikohan hänellä ollut siihen aikaan rintasyötössä oleva lapsi, pienin serkkuni.

Anoppilassani olin muutaman kerran haravoimassa ja valokuvista päätellen ainakin kahvitauon aikaan paikalla heinäseipään varjossa.

Heinänseivästys

Yllätin itsenikin osallistumalla äskettäin heinäntekotalkoihin! Heinäkuun ensimmäisellä viikolla olin sukuloimassa Kiuruvedellä. Ajellessani museon ohi näin siellä heinäseipäitä ja ihmisiä – siitä tulin uteliaaksi ja menin lähemmäs. Museon pihassa oli toden totta heinäntekotalkoot. Pyysin saada valokuvata näitä heinämiehiä, siis heinähenkilöitä. Sain luvan. Aikani rupateltuani tartuin itsekin heinäharavan varteen ja rupesin talkoolaiseksi. Välillä tosin meni rupatteluksi hangon varressa topakkana olleen kunnan entisen kirjastoauton kuljettajan ja haravaa heiluttavan museon kesätyöntekijän kanssa.

Talkoot oli hauska kokemus ja sain vielä valokuvia kaupan päälle.

Kommentit

  • Maritta Kärkkäinen

    Kiitos mukavasta kirjoituksestasi. Se palautti minut välittömästi lapsuuden kesiin ja suoraan heinäpellolle. Seivästin ja haravoin, mutta mieluisin työ oli ajaa hevosella kuivuneet heinät latoon. Ja ne makoisat eväät ja kylmä mehu tai kahvi. Istuttiin ojanpenkalla lepäämässä ja syömässä. On jo suuri ihme, jos nykyisin näkee seipään ja siihen nostellut tuoksuvat heinät.

Jätä kommentti

*