perjantai 6.12.2019 Niilo, Niko, Niklas, Niki, Nikolai

Asiaa läheltäsi

Hoivakissa Riesa kertoo – osa 2

Minä olen vielä iäkkäänäkin komea kissa. Turkkini on säilyttänyt kauniin värityksensä ja leuan alla pidän edelleenkin valkoista ruokalappua. En muista sitä tapausta, kun minut ristittiin tällä hieman harmillisella nimellä, mutta kai sillä oli oma merkityksensä. Arvelen olleeni villissä nuoruudessa semmoinen joka paikan nuuskija sekä kaikkeen tekemiseen osallistuja, siis varsinainen riesa monien mielestä. Sanoivat minua äärimmäisen viisaaksi ja hienotunteiseksi. Ja oikeassahan ne olivat.

Ihmisläheisessä työssä täytyy kissallakin olla erikoisen empaattinen luonne ja lempeä ote. Pitkäksi muodostunut hoivaurani alkoi siis tassuttelemalla vanhusten kanssa. Vanhat ihmiset olivat rauhallisia ja kohtelivat minua hyvin. Istuin kuuntelemassa tarinointia ja tarkkailin heitä. Opin kaikenlaista siitä ”ennen vanhaan” elämästä ja kuulin, että hyvin monella vanhuksella oli ollut eläimiä hoidettavanaan. Lehmiä, possuja ja hevosia, mutta monessa taloudessa oli ollut kissa tai koira, joskus molemmat. Kuulin tarinoita ahkerista navettakissoista ja silloin minun viiksikarvani värähtivät ja turkkiani puistatti. Kiitos ja miau! Kyllä tällainen siisti sisätyö hoivakodissa oli vartalolleni paljon sopivampaa. Sitten eräänä päivänä kuulin huhuja, että vanhukset muuttaisivat pois. Tilalle tulisi kuulemma uusi pomo ja nuoret asiakkaat.

Olin hermostunut ja peloissani. Pitäisikö minunkin muuttaa? Tiedättehän, että kissat ovat paikkauskollisia, vaikka kiintyvät toki omistajaansakin. Hyvinhän siinä kuitenkin kävi. Uudet omistajat olivat mukavia ja sain jäädä asumaan heidän kanssaan. Rakastin koko sydämestäni sitä entistä vanhaa koulua. Pihapiirissä sijaitsi navetta, verrattoman hyvä hiirimesta. Vieläkin nousee mesitipat suupieliin, kun muistan ne mehukkaat hiiripaistit.

Ihmiset sanoivat, että hyvä antaa vähästäänkin. Siispä osan hiirisaaliista kannoin suussani ja pudotin yöhoitajan eteen. Miau, kuinka hupaisaa se oli. Yksi yökkö kirkaisi ja toinen hyppäsi tuolin päälle huutamaan. Oli aivan käsittämätöntä, että ne yöhoitajat halusivat mieluimmin kahvia ja voileipää. Niissä hoivanaisissa oli rohkeitakin. Ne silittivät minua ja kehuivat hyväksi hiirenloukuksi. No, enhän minä mikään nakki ollut vaan suuri metsästäjä, mutta ihmiset eivät voi sisäistää kissan maailmaa.

Ihan alussa ilmeni muuan suuri ongelma. Kuntoutukseen tullessa nuoret asiakkaat saivat pitää koiran, jos omistivat sellaisen tai vaikkapa kissan. Jouduin pakenemaan vieraita koiria lähes päivittäin korkeaan pihamäntyyn. Sen oksalla vietin aikaani ja ikävöin Tapsua. Murisin puusta ja sylkäisin aina, kun näin jonkun koiran liikkuvan ulkona. Masennuin kovasti ja kuulin, että entiset omistajat olivat olleet huolissaan, miten Riesa voisi asua koirien kanssa omassa kodissaan. Sitten eräänä päivänä aloin ratkomaan koiraongelmaa. Tajusin, että ne kaikki olivat tunkeutuneet minun reviirilleni! Silloin laskeuduin puusta alas ja aloin kokeilemaan eläindiplomatian keinoja. Koiran lähestyessä en ollut huomaavinani sitä. Väistin sen omalla hiljaisella tavallani. Mikäli se ei tehonnut sähisin karvat pystyssä ja raapaisin kynsillä koiran kuonoa. Eivätpä enää tulleet liian lähelle. Olin voittaja, oman elämäni pomo ja kuuluin talon johtoryhmään. Ja sain itseluottamukseni takaisin.

Kaikki ihmiset eivät pitäneet minusta. Joku oli allerginen tai tykkäsi enemmän koirista. Toinen taas ei ymmärtänyt minua ollenkaan, vaikka ihan selkeästi ilmaisin mitä halusin. Alkuvaiheessa nuoret tulijat olivat aina kamalan kipeitä ja eksyneitä, mutta aikaa myöten solmin monien kanssa läheisen hoitosuhteen. Annoin heille rauhoittavaa kehräysterapiaa ja hiljaista hyrinää tai olin muuten vain läsnä. Tarpeen tullen majailin jonkun huoneessa pidempään ja silloin ehdimme kiintyä toisiimme, mutta sitten tuli ero ja kauhea ikävä. Monet kerrat istuin sen tietyn oven takana ja koputin tassullani, mutta ovi ei auennut. Siellä asui joku toinen ihminen, eikä hän tarvinnut minua. Olin murheen murtama ja menetin ruokahalunikin pitkäksi aikaa, kunnes sitten tapasin ystävän.

Ymmärsin, että tämä uusi työni oli henkisesti vaativaa. Nuoret ihmiset olivat sortuneet vaarallisiin aineisiin ja niiden huumassa kadottaneet elämän tarkoituksen. Kaiken näkevä kissankatseeni ja herkkä vaistoni panivat merkille paljon tuskaa ja salattuja kyyneleitä. Onneksi näin myös iloisia ilmeitä ja kuuntelin vapautunutta naurua. Yhdessä koimme hienoja onnistumisia. Joskus väsyin liikaa. Silloin pidin ylityövapaata ja muutaman kerran vetäydyin lyhyelle lomalle työuupumuksen vuoksi. Opin työssä jaksamisasioita, kun kuuntelin salaa toimiston oven takana meneillään olevaa työnohjausta. Minua ei kukaan ohjannut, koska olen aina ollut itseohjautuva hoivakissa. Niin kuin sellainen imurirobotti, varmaan tiedättekin sellaisen härpäkkeen.

Ja kyllä me yökön kanssa siivottiin. Yö toisensa perään ja ihan hikeen asti. Eniten väsyin kävellessäni edestakaisin yöhoitajan perässä. Tuli niin paljon turhia ihmisaskeleita. Edestakaisin, ylös ja alas, ja sitten ne vielä valittivat, etten minä muka osannut tehdä päätöstä ulko-ovella. Juuri turhien askeleiden takia harkitsin aina tarkkaan, menenkö ulos nyt vai kohta. Yötyössä oli aivan pakko nousta välillä keittiön ikkunalaudalle lepäämään. Siitä tarkkailin toisella silmällä yökön puuhia. Varsinkin niinä hetkinä, kun leivottiin.

Ne hyvät tuoksut ovat jääneet mieleeni, koska ne saivat vatsani kurisemaan. Silloin nousin ja venyttelin kissamaisen rennosti. Hyppäsin lattialle, katsoin yöhoitajaa ja naukaisin asiani samalla, kun kävelin jääkaapin eteen. Yksi yökkö oli semmoinen, että se osasi puhua ja kuunnella kissankieltä. Ja se ymmärsi heti, että -”Miau, mauu,” tietyllä äänensävyllä tarkoitti: ”Gotleria, kiitos.” Nyt on pakko tunnustaa teille, että se makkara oli suurin intohimoni, samoin kuin hirvenliha, jota se sama yökkö toi minulle. Ne olivat herkkiä hetkiä meidän kahden välillä. Olimme sielunkumppaneita. Aina omaan vuoroonsa tullessa se tervehti minua ja huolehti puhtaudestani sekä ruokakuppien täyttämisestä, mutta niin ne toisetkin tekivät.

Aikaiset aamut olivat parhaita. Silloin suurin osa nuorista ja ainakin ne koirat kuorsasivat. Heitin ensin ulos pari metsästysretkeä ja sitten tulin sisälle. Ruokasalissa istui usein pieni porukka keittelemässä itselleen kahvia tai teetä. Välillä nuoret ravasivat ulkona tupakalla. Ihmisillä oli todella outoja sekä kummallisia mielihaluja, jotka sitten noin vain haihdutettiin savuna ilmaan.

Joka aamu olin yökön seurana keittiössä ja usein siellä oli meille tuttu läheinen ihminen. Yökkö hämmensi puurokattilaa ja samalla ne kaksi puhelivat. Minä istuin keskellä keittiön lattiaa ja katsoin vuorotellen niitä naisia. Aina sen mukaan, kumpi niistä oli äänessä. Olin jo pidemmän aikaa huomioinut, että tämä yksi yökkö oli muuttunut entistäkin hiljaisemmaksi. Minulle se kyllä puhui ja kyseli kaikenlaista. Ajattelin sen olevan kipeä ja niinhän se olikin. Jonkun ajan päästä käsitin, että se kissaihminen jäisi pian eläkkeelle, eikä tulisi enää. Sillä oli semmoista sielun tuskaa sisällään ja niin haikea mieli, ettei se oikein jaksanut enää höpötellä. Kyllähän meillä molemmilla oli ollut jo kaikenlaisia kipuja. Ehkä minä jäisin kissaeläkkeelle. Ja niinhän me sitten sovimme yhdessä siitäkin asiasta. Ne viimeiset yhteiset yöt olivat vaikeita, kun tiesimme pitkän eron koittavan pian. Ja minä vaistosin itsestäni paljon muutakin, joka läheni väistämättä.

Sanovat, että kissalla on yhdeksän henkeä. Tiedä siitä. Ehkä olin jo käyttänyt ne melkein kaikki. Aloin tuntea jatkuvaa surumielisyyttä. Aavistin, että jokin suuri tuntematon odotti, mutta en pelännyt sitä. Minulla oli ollut ikäviä oireita ja sitten kävi noloja vahinkoja. Hyppääminen koski jalkoihin kipeästi. Huokasin ja ymmärsin. Onnellisen hoivakissan elämä maan päällä olisi päättymässä. Oma emoni oli kertonut siitä kaikesta minulle silloin pentuaikana. Kuulemma ihmisillekin kävi ihan samalla tavalla. Niiden emot olivat varmaan myös selittäneet, että synnytään, eletään ja sitten kuollaan. Ihmisten jälkeensä jättämät teot ovat suuria ja niiden muistot säilyvät, mutta minusta jäisi vain pienet tassunjäljet tuoksuineen. Ehkä joku nuori ja ne työkaverit muistavat minua, kun opastavat uutta hoivakissaa talon tavoille. Se uusi haistaa varmasti jättämäni jäljet ja ehkä se näkeekin minut, koska me kissat aistimme paljon sellaista mitä ihmiset eivät näe eivätkä kuule. Eräänä kauniina syksyisenä päivänä olin valmis ja eläinlääkäri tuli. Minut hyvästeltiin kyynelsilmin. Sitten vajosin lempeästi kivuttomaan uuteen maailmaan.

Hoivakissa Riesa nukkui ikiuneen Koutakodilla 20.09.2019.

 

 

 

 

Kommentit

  • Mira

    Kiitos Maritta upeasta tarinasta,erityisestä kissasta,Riesasta♥️🌻☺♥️

  • Mari

    Yövuorossa, naurunremahdusten keskellä kyynel silmäkulmassa. Kiitos Maritta! Olet ihana! Iso ikävä teitä kaikkia Kouttislaisia! Kiitos!

  • Liisa

    Kiitos Maritta! Kauniisti kirjoitit Riesan tarinan, ja onnistuit hyvin kuvaamaan, mitä Riesa itse halus sanoa. Itku tuli, kun tämän luin, koska samalla tavalla kävi meidän Pörrinkin kohdalla. Ikää oli jo 17 vuotta, ja kaikenlaisia vaivoja hänelläkin oli, ja selvästi myös iän tuomaa vanhuuden heikkoutta raajoissaan. Kauniisti sai sylissäni nukahtaa ikiuneen ihan kotona el.lääkäri teki kotikäynnin <3

    • Mari

      Kiitos kaikille kommenteista.

  • sirpa

    Kiitos Mari. Kaunista ja herkkää.

Jätä kommentti

*