maanantai 20.1.2020 Sebastian

Asiaa läheltäsi

Ilkikuriset menninkäiset

Kuiva polku on kevyt kulkea askeleitteni alla. Se on neulasten peittämä ja sitä reunustavat mustikanvarvut.

Metsäpolku käpyineen

MIKÄ TUO ON? Pysähdyn nähdessäni ison, lähes neliönmuotoisen kiven, jota peittää karhunsammal ja jonka katolla kasvaa kallioimarteita. Luulenpa, että se on
menninkäisten talo. Verhot ovat kiinni, joten siellä taidetaan nukkua. Menninkäisethän liikkuvat yleensä öisin, sillä
niiden silmät eivät välttämättä kestä päivänvaloa. Iltahämärissä ne voivat kyllä jo liikkua. Kun meistä tuntuu, että Menninkäisten kotikivi2metsässä joku tuijottaa, niin kenties se on menninkäinen, joka ilkikurisesti tarkkailee
puunrungon takaa.. Kun käpy napsahtaa päähäsi, sen nakkasi joko orava, menninkäinen tai mänty itse.

Olin helluntaina etsimässä ja löytämässä korvasieniä sammaleisessa kuusikossa. Yhtäkkiä joku nappasi
piponi! Luulin, että se oli kuusen oksa, mutta se olikin kai pieni menninkäinen. Miten se nyt jo valoisalla oli lähtenyt liikkeelle..

 

 

KUN KULJEN polkua eteenpäin, näen kuusen oksalla jotain naavaa tai parrantapaista. Olisipa siinä nättiä pehmikettä peipon pesään lintupienokaisia varten. Menninkäiset ovat kai viilettäneet siitä ohi jäniksen selässä niin kovaa vauhtia, että partakarvoja on jäänyt oksaan. Olisi aika hauskaa, jos näkisin sen parivaljakon, mutta ei se ole mahdollista, nythän on kirkas kesäpäivä. Menninkäiset ovat kyllä ystävällistä väkeä, eikä niitä tarvitse pelätä, vaikka liikkuisit metsässä yöaikaankin.

Naavapartaa kuusessa

Olen niin iltauninen, että en millään jaksa lähteä keskiyöllä kesämetsäänkään kuljeskelemaan. Jos jaksaisin ja vastaani tulisi pieni menninkäinen, mitähän minä sanoisin sille ja mitä hän minulle. Sanoisinko niin kuin pieni poika minulle pari päivää sitten tien reunassa, kun olin jäänyt valokuvaamaan tuomen oksaa. Hän pysähtyi kohdalleni ja sanoi: Moi. Vastasin Moi. Hän kysyi: Mitä sie teet. Kerroin, että otan valokuvia. Se riitti vastaukseksi ja pikkumies jatkoi matkaa äitinsä kanssa. Siitä jatkoin polkupyörällä omalle kadulle. Siellä ensimmäisen talon pihassa seisoi pieni poika. Sanoin: Moi. Hän vastasi minulle: Moi. Mikä siun nimi on? Näin mutkatonta tutustuminen on lasten kanssa, ehkäpä menninkäistenkin kanssa!

Sukulaispoika Mikko nukkuu mökkisaaressa kesäisin verkkokeinussa. Etteikö vain häntäkin olisi menninkäinen käynyt nipistämässä varpaasta jonakin yönä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

PISTÄYDYIN MÖKIN pihamaalla aamuyön tunteina. Oli jo valoisaa, elettiinhän toukokuun loppua. Kun vilkaisin rantaan, näin siellä jotain mielenkiintoista: oli  menossa salakoiden häät. Salakat hyppivät kuin järjettömät kivien yli, hyvä etteivät pomppineet laiturille. Lokit seurasivat herkeämättä kututanssia, mutta luulenpa, että se pieni olento rantalepän suojissa oli menninkäinen, joka sekin katsoi ihmeissään hopeakylkien totista leikkiä.
Kun menninkäiset hiipivät nukkumaan kotikivensä suojiin, keijukaiset heräilevät – ja kohta myös ihmisaikuiset ja lapsetkin.

 

Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

Kirjoittaja on lähtöisin Pielavedeltä Laukkalasta. Hän on työskennellyt Lappeenrannassa Saimaan ammattikorkeakoulussa suomen kielen ja viestinnän lehtorina. Sirpan motto on, että asioilla on taipumus järjestyä.

 

Kommentit

  • Maritta Kärkkäinen

    Kiitos Sirpa. Aivan ihana kirjoitus. Onnellinen on ihminen ken ”näkee” menninkäisiä ja ”kuulee” keijujen kuiskauksia naavametsässä.

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Sinä olet ihana! Sinä ja minä olemme onnellisia ihmisiä, ei minun käy sitä kieltäminen ainakaan omalta osaltani.

Jätä kommentti

*