lauantai 24.8.2019 Perttu

Asiaa läheltäsi

Kesäleikkejä

Iita ja Ierikka touhusivat keskellä viljapeltoa suuren kiven päällä. Heille se ei ollut pelkkä kivi, vaan iso valtamerilaiva. Ierikalla oli sininen lippalakki, johon äiti oli ompelemalla kiinnittänyt kokardin. Sen, josta ei saanut puhua, kun siihen liittyi jotenkin isoisä ja sota, mutta lapset olivat luvanneet säilyttää salaisuuden.

Ierikka oli kapteeni ja hän tarkkaili ylpeänä horisonttia pahvirullista tehdyillä kiikareilla. Yhtäkkiä hän huomasi lokin liitelevän läheisellä lammella ja hihkaisi sotalaivan lähestyvän tyynykuurissa (tyyrpuurissa.) Iita säikähti ja oli pudottaa heidän eväskorinsa. Tyttönen tähysti lammelle aikoen huomauttaa jotakin linnusta, mutta vaikeni sitten, kun muisti miten Ierikka oli suuttunut viimeksi. Hän oli sanonut Iitan pilanneen hyvin alkaneen hyökkäyksen ja lopulta romuttaneen koko sotatoimet.

– Miehistö valamiina, kohta ampua pammautettaan! Iita pane nyt poes se eväskoppa!

– Mullon näläkä, pittää syyvvä ensin ja Iita nosti äidin tekemän eväspaketin kivelle.

– Voe tuhat sarvipiätä! On mulla siinä miehistö! Paa kuule tuohon pieneen lettipiähäs semmonen tieto, että sillon kun on sota, myö taestellaan viimeseen mieheen ja puolustettaan laevoo!

– Ja tätä isän viljapeltoo, lisäsi Iita lopuksi hyvin hiljaa.

Tyttönen vilkaisi lammelle eikä hän nähnyt enää lokkia. Iita hymyili itsekseen, kun Ierikka laittoi kiikarit pois huokaisten syvään. Hän avasi voipaperikäärön ja otti makkaravoileivät esiin. Sitten hän nosti kopasta maitopullon. Lapset söivät hiljaisuuden vallitessa. Ierikka toisteli hiljaa mielessään kohtalaisen rumia sanoja, joita ei voinut lausua ääneen, ei ainakaan laivan miehistön ollessa kuulolla.

Hetken päästä pojan mielessä kypsyi uusi suunnitelma, mutta siitä pitäisi puhua ensin isälle. Suo muuttui vaarallisen upottavaksi lähempänä lampea, eikä heillä ollut lupaa mennä sinne. Rahkasammalmättäät värittivät rannan maisemaa ja suopursujen voimakas tuoksu tuntui kivelle saakka. Lapset puhelivat kurkipariskunnasta, joka palasi aina keväisin tutulle seudulle pesimään. Joskus sattui niin, että äidin noukkiessa karpaloita, kurjet etsivät samaan aikaan sammakoita suolammen toisella reunalla.

Lasten evästely päättyi äkkiä, kun taivaalta kuului ”mähähähähähä.” Taivaanvuohi kaarteli pellon yläpuolella ja sen ulommaiset siipisulat päästivät hauskan mäkättävän äänen. Ierikka pomppasi seisomaan, tähysti nopeasti pahvikiikareilla ja karjaisi komentohuudon.

Iita nousi pystyyn oikaisten mekon helmaa ja meni asemiin puulaatikon taakse. Sen päälle oli rakennettu lypsyjakkarasta ja pitkästä halosta ilmatorjuntatykki.

– Tähätkee! Tulta! Ammu Iita nyt joutuin, anna paukkua sarjatulella, komensi kapteeni laivastaan.

– Tiältä paukkuu! Iita huusi ja heilui jakkaran takana niin, että oli keikahtaa kiveltä alas pellolle.

Ties kuinka kauan Ierikan sota olisi kestänyt, mutta Iitan onneksi äiti tuli huhuilemaan pellon reunaan jakkaran palauttamisesta navetalle. Isä oli mennyt jo hakemaan lehmiä iltalypsylle.

Illalla Ierikka supisi isän korvaan jotain lautan rakentamisesta. Hetken he tekivät suunnitelmia ja Ierikka hymyili tyytyväisenä. Myöhemmin heidän ollessa jo vuoteissaan poika kertoi pikkusiskolle, että pian heillä olisi uudet seikkailut tiedossa. Iita kurkisti peiton alta toivoen, että ne uudet leikit sisältäisivät jotain mukavaa. Hän halusi olla keijukainen, tai semmoinen kaunis sudenkorento, jonka hän oli nähnyt lammen rannassa.

Kommentit

  • sirpa

    Ihastuttava!
    Eläydyin täysillä laivan miehistöksi.

Jätä kommentti

*