sunnuntai 17.12.2017 Raakel

Asiaa läheltäsi

Kohtaaminen tunturissa

Luonnossa oli vielä syysruskan rippeitä näkyvissä, kun lähdin aamupäiväpatikalle jossakin kaukana pohjoisessa.

Olin keittänyt kahvin termospulloon ja laittanut eväät reppuun kulkeakseni kaikessa rauhassa ja omissa mietteissäni. Astelin polkua innoissani ja odottavin tunnelmin, sillä aina pohjoisen maisemasta löytyi kaunista ja uutta ihmeteltävää. Turistisesonki alkoi olla lopuillaan ja tuskin tulisin tapaamaan montaakaan kulkijaa tunturiin johtavalla polulla.

Siellä täällä mättäissä näkyi vielä punertavia mustikan- ja juolukan varpuja. Kahiseva lehtimatto oli kaunis ja tuntui pehmeälle askelten alla. En pitänyt kiirettä ja kiersin edessäni olevat sammalten peittämät kiviröykkiöt. Niiden takana kasvoi muutamia pienikasvuisia pihlajia, joiden oksissa pilkotti punakeltaisia väriläiskiä. Lehdet näyttivät olevan tiukasti kiinni, kuin peläten pudottavansa viimeiset syksyn merkit liian aikaisin. Ruska oli yksi kasvien tavoista valmistautua tulevaan talveen.

Värikäs syksy on mielestäni niitä parhaimpia vuodenaikoja yhdessä pirteän kevään kanssa ja nautin suunnattomasti samoillessani pitkin metsiä ja tuntureita. Ympärilläni oli hiljaista. Vain joku pieni lintu visersi haikeasti ja pari kertaa kanalintu pyrähti siivilleen säikäyttäen kulkijan. Lopulta saavuin puurajan yläpuolelle ja istahdin kivelle lepäämään. Ilma oli kuulas ja juuri tällaisia syysaamuja rakastin. Katselin tasanteelta aukeavaa maisemaa ja hengitin syvään tuntien niin suunnatonta vapauden riemua, että sitä on vaikea kuvata millään sanoilla. Kauempana horisontissa näkyi sinisenä siintävä tuntureiden ketju ja hyvän mielen hyrähdys liikahti sisälläni. Olin vaeltanut noilla kaukaisilla tuntureilla ja saanut seurata siellä kiirunoiden piiperrystä paljakan rakkakivikossa.  

Nousin ja jatkoin matkaani kohti tunturin paljasta lakea ja sinne päästyäni etsin suojaa puoliympyrän muotoisesta kiviröykkiöstä. Melkeinpä aina huipulla tuulee, mutta kivimuurin takana oli tyyntä ja kaivoin repustani termospullon. Pian kuksassa höyrysi kuuma kahvi ja rapistelin kääröstä voileivät esiin. Jostakin kantautui vierivien kivien kolinaa ja kurkistin nähdäkseni, mikä sen aiheutti. Jää hyvästi rauha ja hiljaisuus! Rinnettä ylös kiipesi puuskuttaen vahvasti meikattu hieno nainen trendivaatteissaan. Voimakas hajuvesipilvi lähestyi uhkaavasti ja se taas kieli ainakin kohtalaisesta varakkuudesta ja ties mistä muusta. Huokasin syvään. Kieltämättä tämä yllättävä ilmestys oli kaunis, mutta näin äkkikatsomalta hän näytti eksyneen väärälle polulle.

Olin miettinyt miksi sellaiset naiset saivat minut lievään ärtymyksen tilaan, mutta tulin siihen tulokseen, että se oli kateutta, kun itse en ollut oikea lady. Tai ehkä se oli vain iän mukanaan tuomaa tietynlaista kyllästymistä pinnallisuuteen. Totta kai tämä tuoksuva hienohelma lehahti suoraan eteeni ja tervehdimme varovaisen kohteliaasti. Nainen kysyi saako hän istua ja minä nyökkäsin. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kantamuksia mukanaan, ei reppua, eikä mitään missä olisi ollut edes juotavaa. Niinpä kysyin heti, että maistuisiko hänelle kahvi vaatimattomasti termospullon korkista, sillä kuksaani en luovuttaisi missään tapauksessa. Ja kahvi maistui, kuin myös ojentamani voileipä. Nainen kiitteli moneen kertaan ja lopuksi hän purskahti rajuun itkuun. Hämmennyin ja hädissäni ojensin nenäliinan, johon nainen niisti äänekkäästi, töräyttäen.

Pienen hiljaisuuden jälkeen nainen sanoi, että hän oli täydellisen kyllästynyt elämään kaupungissa. Lisäksi hän sanoi tympääntyneensä hienosteluun johtajan vaimona. Mitäpäs minä siihen muuta osasin kuin, että jaha. Nainen halusi muutosta ja hänen tarinansa kuunneltuani kannustin häntä tietysti uusiin rohkeisiin päätöksiin. Nainen myönsi ettei ollut mitään järkeä jatkaa onnetonta ja teennäistä elämää. He olivat miehensä kanssa lomailemassa ja juuri nyt tämä johtaja ryyppäsi hotellissa. Naisen mitta oli tullut täyteen ja hän oli pukeutunut ja lähtenyt kävelemään ylös tunturiin aikomuksenaan jäädä sille tielleen. Niinpä siinä vastapäätäni rakkakivellä istua nökötti oikein hieno, mutta hyvin onneton nainen. Muotivaatteiden alla oli kätkettyä surua ja paljon pettymyksiä.

Nainen nousi ja kiitti minua. Oli kuulema juuri äsken tullut toisiin ajatuksiin ja hänen kasvojaan kaunisti iloinen hymy. Nainen teki lähtöä ja hän sanoi lopuksi, että tästä hetkestä alkaa uusi elämä. Minä toivotin onnea ja hyvää syksyä. Katselin hänen kulkuaan ja panin merkille vapautuneen olemuksen ja keventyneen jalan nousun. Nainen nyki hetken sormiaan ja heitti sitten jotakin korkealle ilmaan. Auringonsäde osui vihkisormuksiin, jotka kimalsivat vain silmänräpäyksen ajan kadoten sitten kilisten jonnekin kivien koloihin. Siinä oli uhrilahja uudelle elämälle. 

Kommentit

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Vaikuttava kertomus.
    Kuvaat upeasti Lapin kauneutta ja tuntemuksiasi pohjoisen maisemissa. Siellä ajatus irtoaa arjesta ja sinä sait kuvaannollisesti siivet selkääsi.

Jätä kommentti

*