maanantai 6.7.2020 Esa, Esaias

Asiaa läheltäsi

Mehtikana se nauraa rätkätti

Olin aika pieni niihin aikoihin, kun Savon mailla eleli varsin runsas riekkokanta. Siihen aikaan noita lintuja pyydettiin aika yleisesti. Riekon makua en enää muista, mutta kyllä sitä mureaa lihaa oli varmaan myös Murtomäen ruokapöydässä tarjolla. Ukkini ei metsästänyt, mutta asuihan kotimökissämme eräs toimelias linnustuksen taitaja.

riekko7

Lapsuuteeni liittyy vahvoja mielikuvia monista mukavista asioista, mutta niissä hyvin varhaisissa muistoissa vilahtelee tämä Murtomäen ”saaliinhimoinen” ja varsin topakka metsänkävijä. Maan peityttyä valkoisen lumivaipan alle mummoni istui tuvan penkillä näpräämässä ansalankoja. Katselin usein vierestä kuinka vikkelästi mummon kädet liikkuivat.

Siihen aikaan ansat tehtiin usein hamppulangasta, mutta muistini mukaan mummo käytti katiskan teossa tarvittavaa sidelankaa, siis hyvin ohutta rautalankaa.

Riekko ei mennyt ansaan, jos lanka oli liian paksua tai mikäli koko ansa oli kömpelösti tehty, mutta mummoni oli taitava. Nuorena tyttönä mummo oli oppinut tämän taidon omalta isältään.

Ansalangan pituus oli vähän alle metrin ja sen päässä oli pieni silmukka, hyvin tehty luistosilmukka ja toiseen päähän mummo nykäisi umpisolmun kuin pisteeksi koko hommalle.

Navettatyöt tehtyään mummo keräsi ansalangat laukkuun ja hiihti mökin takaa alkavaan kuusimetsään. Siinä vaiheessa en vielä päässyt mukaan, vaikka olisin kyllä kovasti tahtonut.

Itselleni tämä ansalangoilla pyydettävä lintu oli vain hauska ja mystinen nauraja. Monta kertaa seisoskelin keväisenä aamuna metsän reunassa kuuntelemassa riekkojen: ”ko-peok, ko-peok, ko-peok” äänisarjaa, joka sitten huipentui hersyvään ja rehevään käkätykseen. Jos oli mehtikanalla hauskaa, niin kyllä sitä oli pienellä tytölläkin.

Viimein koitti aika, jolloin mummo valmistautui kokemaan ansoja ja niille retkille pääsin usein mukaan. Mummon tekemää latu-uraa pitkin kuljimme metsän siimekseen ja minua jännitti aika tavalla. Sitten aloitimme riekkojen keräämisen.

Kaikissa ansoissa oli valkoinen lintu ja mummo irrotteli niitä hymynhäive suupielessään. En muista omia ajatuksiani, mutta ne lienevät olleet luonnollisia ja hyväksyviä, sillä siihen aikaan ihminen pyydysti tarpeeseen, ei koskaan huvin vuoksi. Elämän linnuiksi ihmiset näitä riekkoja nimittivätkin.

Tämä mehtikanan yllättävä ”nauruun” rämähdys on säilynyt muistoissa lapsuudesta asti, mutta vuosikymmeniin en ole lintua savolaisessa maisemassa tavannut. Lienevät kadonneet soiden ojitusten ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Vai onko suuri kettukanta tai supit syynä riekkojen katoamiseen.

Lapin matkojen myötä lintu on tullut itselleni uudelleen tutuksi. Se ei juuri pelkää, mutta väistää kyllä ihmistä lyhyen matkan verran ja yleensä juoksemalla. Joskus riekkoon melkein törmää ennen kuin se kimpoaa siivilleen ja lumikiepistä sitä ei erota ollenkaan.

Mielelläni söisin riekkopaistin ainakin kerran, jos vain sellaiseen olisi joskus mahdollisuus. Odotan todella innokkaasti, että pohjoisen mökkimaisemissa tai vaeltaessani tunturimaastossa näkisin taas riekkoparven ja voisin kuunnella niiden monimuotoista ääntelyä. Ehkäpä yhdessä lintujen kanssa nauraa rätkättäisin oikein sydämen kyllyydestä, sillä ei niitä voi kuunnella totisella naamalla, edes tällainen tosikkokaan 😉

Kirjoittaja on Keiteleellä asuva lähihoitaja, jonka rakkain harrastus on Lappi. Kirjoituksissaan hän kuvailee elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan sekä pohtii elämän tarkoitusta ja onnellisuutta.

Kommentit

  • Sirpa Ruotsalainen-Niskanen

    Kiitos Maritta. Olipa mielenkiintoinen kertomus ja hauska kuvaus entisajan riekon pyynnistä. En ole koskaan nähnyt riekkoa tähän ikääni mennessä, mutta ehkäpä joskus pohjoisessa sellaisia tulee näköpiiriini.

  • Vanha metsäsästäjä

    Kyllä se rautalanka ansa oli jäniksille tarkoitettu ei riekko sellaiseen jää on liian pieni kiristääkseen silmukan.
    Pitää olla pumpulilankaa kalastajalangaksi sitä myös kutsuttiin. Tiedän kun olen pyydystänyt

    • Mari

      Kiitos kommentistasi Vanha metsästäjä. Voi olla, että ne tarpeet muistan väärin, mutta monta riekkoa me mummon kanssa kuitenkin pyydyksistä keräsimme 🙂

Jätä kommentti

*