Blogi: Kun metsälampeni katosi

Maritta Kärkkäinen

Maritta Kärkkäinen

Oletteko kuulleet koskaan puhuttavan ihmisestä, joka olisi joutunut metsänpeittoon?

Täällä seitsemän tunturin kylässä sellaistakin voi tapahtua. Menninkäisten ja metsänhaltijoiden maailmassa se on tavallista, mutta me nykyihmiset taidamme vain naureskella sille ja tuskinpa monikaan teistä on edes kuullut koko asiasta.

Mutta minäpä kerron teille nyt ihan tositarinan siitä, mitä sattui perjantaina 28. elokuuta 2020.

Päiväni alkavat aamulenkillä.

Sinä perjantaina kävelin joelle ja ylitin vanhan lahoamassa olevan sillan varovasti hiipimällä.

Paksulumiset talvet ja kevään vuolaat tulvat olivat käyneet siltavanhukselle raskaiksi. Sitä kannattavat palkit ovat nyt pahoin notkolla ja sillankannen laudat jo osin lahonneet. Saapa nähdä kestääkö se enää ensi talvea. Toivottavasti kukaan ei putoa sillasta läpi, kun alla on vuolasvirtainen joki kuohuvine putouksineen.

Aamupäivän sää oli raikas ja happirikas. Kapusin loivaa rinnettä ylös katsellen ympärilleni löytyisikö lähimaastosta poronsarvet, vaan eipä niitä näkynyt.

Siinä levätessäni tuumin, että nousisinko korkealle vaaralle, mutta pelkkä ajatuskin siitä hengästytti, joten käännyin kulkemaan alaspäin viettävää porojen polkua.

Tavoitin maastosta metsäkoneen urat ja seurailin niistä yhtä. Kuljin suuntaan, jossa en ollut ennen käynyt.

Vihreät sammalmättäät houkuttivat riisumaan kengät jalasta, mutta maa oli kylmää ja kosteaa. Punaiset varvikkoläntit erottuivat pirteinä väripilkkuina metsänpohjasta. Läheiset suot olivat jo saaneet ruskavärinsä ja juuri tällä hetkellä saamme ihailla täällä huikean kaunista maaruskaa.

Joki kohisevine putouksineen oli jäänyt selkäni taakse. Sivusilmällä näin puiden välistä vilahtavan vihreää ruohoa. Oliko siellä kenties niitty?

Sitä täytyi käydä katsomassa ja kas kummaa. Puiden takaa aukeni viehättävä näkymä. Se oli kuin suoraan satukirjan sivulta.

Metsälampi Maritta Kärkkäinen

Katselin ihaillen pientä lampea, jota ruohomättäät reunustivat ja veden ylle oli taipunut pikkuruinen koivu. Otin muutamia kuvia ja nimesin paikan keijulammeksi. Mielikuvitukseni loihti esiin sirojalkaiset metsänkeijut tanssimassa veden pinnalla. Auringonsäteiden osuessa keijukaisten siipiin ne välkkyivät monivärisinä.

Viivyin siellä jonkun tovin ja tunsin selvästi jotakin mystistä. Ihan kuin olisin piipahtanut eri maailmassa.

Lammelta poistuessa kävin vielä jokivarressa ja onnistuin näkemään saukon vilahdukselta. Se oli niin nopea etten ehtinyt kaivamaan kameraa repustani.

Heti seuraavana päivänä lähdin tutkimaan löytämääni keijulampea. Tarkoitus oli ottaa siitä lisää kuvia, mutta! Se lampi ei ollut enää siellä! Kuljin edestakaisin. Etsin ja hämmästelin. Lopulta olin järkyttynyt, mutta ei siinä vielä kaikki.

Kävin useana päivänä kävelemässä samalla paikalla. Muistin reittini ja muistan sen vielä tänäkin päivänä erittäin hyvin. Ei mitään, ei löytynyt edes sitä pientä taipunutta koivua.

Kumppani oli täällä viime viikolla ja etsimme lampea yhdessä. Uskottava se oli. Vaikka kuinka olimme kävelleet sitä ei löytynyt. Kumpi, minä vaiko se keijulampi, oli joutunut metsänpeittoon?

Tapahtuman jälkeen luin tästä vanhasta uskomuksesta. Metsänpeitto voi myös suojata ihmistä saaden hänet unohtamaan toviksi esim. älylaitteet. Seesteinen tila antaa hetkeksi rauhan, jossa ihminen kokee uudenlaisen itsenäisyyden tunteen, kun melu ja kiireinen ympäristö jää ulkopuolelle.

Jos asia kiinnostaa, niin kaikkitietävä Google kertoo ilmiöstä: metsänpeitto.

Erään täällä asuvan ystäväni koira oli joutunut vuosia sitten metsänpeittoon, eikä sitä ole kukaan nähnyt saatikka löytänyt.

Kaiken kummastelun ja hämmästelyn jälkeen olen kuitenkin hyväksynyt, ettei ihan kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Onneksi kadonneesta lammesta on valokuva todisteena.

Tänään hymyilen kiitollisena uudesta ja merkillisestä kokemuksesta, mutta on mahdollista, että jonain päivänä saatan kadottaa itseni.

Keskustelu