Toimituksen tarinoita: Maailmalle ja takaisin

Heli Roivainen

Päätin muuttaa pois kotoa varsin varhaisessa vaiheessa. Olin hädin tuskin esikouluiässä. Lähtöpäätökseen minut ajoi luovuuttani rajoittanut ilmapiiri. Siitä oli kertynyt karvaita kokemuksia.

Eräänkin kerran olin juuri viimeistelemässä mittavaa taideteosta kun työvälineeni riistettiin käsistäni mitään kysymättä ja lupaavasti orastava ITE-taiteilijan urani katkaistiin siihen paikkaan.

Kaiken kukkuraksi isä tapetoi kammarin seinän uudelleen. Ihan pikkuisen joululahjaksi saaduilla tusseilla voimakkain vedoin hahmoteltu eläintarhanäkymä sentään kuulsi läpi. Erityisen tyytyväinen olin karahviin. Isosisko tosin väitti sitä kirahviksi, mutta en mennyt halpaan, vaan pidin pääni.

Taiteilijan sieluani riipineen vastoinkäymisen jälkeen kokosin itseni ja päätin siirtyä sisustuksen pariin. Uudistukset kotopiirissä ilahduttaisivat varmasti kaikkia.

Huomasinkin pian, että käsin kirjottu pöytäliina lipaston päällä kaipaa piristystä. Pyyteettömästi ja vaivojani säästämättä tartuin heti toimeen. Naksuttelin liinan reunaan hapsuja kynsisaksilla. Työskentelin uutterasti mutta hipihiljaa ketään häiritsemättä. Keskittyneen aherrukseni keskeytti äiti, joka putkahti paikalle kuin tyhjästä.

Sen sijaan, että olisin saanut kehuja oma-aloitteisuudesta ja kekseliäästä sisustusideasta, sain satikutia. Se oli viimeinen niitti. Päätin lähteä.

Kahdella markalla ja 75 pennillä pötkisi jo pitkälle

Kun päätös oli kerran tehty, en epäröinyt. Pakkasin keinonahkaiseen turkoosin väriseen olkalaukkuun kaiken, mitä maailmalla tarvitaan.

Ensimmäiseksi laukkuun sujahtivat kukkakuvioinen taskupeili ja kampa. Ymmärsinhän toki, ettei isossa maailmassa sopinut näyttäytyä takkutukkaisena maalaistyttönä. Sitten karkkilaatikko, johon olin kaukonäköisesti säästänyt pari pastillia sekä tietysti matkakassa punaisessa pikkukukkarossa.

Kahdella markalla ja 75 pennillä pötkisi jo pitkälle.

Heitin laukun olalle ja askelsin sydän kivistäen mutta määrätietoisesti kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Hyvän tovin taivallettuani vilkaisin vaivihkaa taakseni. Olin edennyt jo talon taakse, mutta hämmästyksekseni kukaan ei katsonut perääni. Hidastin vähän vauhtia ja kurkistin uudelleen olkapääni yli.

Yhdetkään katuvaiset, ikävästä vääristyneet kasvot eivät painautuneet olohuoneen ikkunaa vasten. Jatkoin matkaa.

Laukku lipesi ikävästi olkapäältä ja horjahdin. Ja astuin lätäkköön. Kengät kastuivat. Päätin tarkistaa, että matkatavarani olivat kunnossa. Huomasin, että minulla ei ollut eväitä. Mutta nälkä oli. Varpaita palelsi.

Käännyin takaisin.

Kotona paluutani eivät tervehtineet fanfaarit eivätkä riemunkiljahdukset. Pitkällinen, lähemmäs varttitunnin kestänyt poissaoloni ja yllättävä paluuni otettiin vastaan ihmeteltävän vähäeleisesti.

Minun käskettiin panna kengät kuivumaan ja lautaset pöytään. Sisko istui jo pöydän toisella puolella.

Paluumuuttajana huomasin, että takaisin omalle paikalle pääseminen oli aika mukavaa.

Kommentoi