Kävelin hautausmaalla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Minulla on ulkona ollessani tapana toisinaan sylkäistä maahan. Hautausmaa on kuitenkin paikka, jossa en sylje koskaan.
Hautausmaalla kävellessä tunnen sisälläni jotain sellaista, jota ei muualla tunnu.
Samaan aikaan mieleen nousee ikävä pois nukkuneita läheisiä kohtaan ja toisaalta alkaa pohtia, että omakin liike täällä maan päällä vielä lopulta lakkaa.
Sankarihautojen kohdalla mielen täyttävät kiitos ja kunnioitus oman elämänsä vapauden puolesta uhranneita ihmisiä kohtaan.
Lyhyessä hetkessä aika tuntui pysähtyvän paikalleen.
Ajatuksiin saattaa myös hiipiä se, jonka hauta seisoo hiljaa lumisateessa täysin hoitamatta. Kaikki askeleet vievät viereisille haudoille.
Otan taskustani valkean pienen esineen ja asetan sen yhdelle haudalle, jossa lukee tuttu nimi. Myönnän, että käyntikerta kyseisellä haudalla on ensimmäinen laatuaan ja kyynelkanava kostui.
Tuntuu kliseiseltä kirjoittaa näin, mutta siinä lyhyessä hetkessä aika tuntui pysähtyvän paikalleen. Suru oli syvä. En ole aiemmin juurikaan välittänyt kynttilöistä tai siitä mitä ne symboloivat mutta nyt aika tuntui oikealta.
Muistan miettineeni: ”Onkohan sopivaa käyttää ledikynttilää?”
Päätin kuitenkin jättää sen paikalleen ja lähdin kävelemään haudalta pois. Senhän voisi tulla hakemaan pois jonkin ajan kuluttua.
Pois kävellessäni toivoin salaa, että ystäväni jossain näki pienen eleeni. (Luuk. 2:22–33)
Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen.