Eräänä kauniina kesäisenä päivänä istumme kaverieni kanssa viltillä erään leirikeskuksen pihassa. Aurinko häikäisee silmiä, ja joku kaivaa digikameran esiin ikuistaakseen ohikiitävän hetken.
Raamatut lojuivat vastaleikatulla nurmikolla, kun yhdessä harjoittelemme apostolista uskontunnustusta. Tekstiä, joka lausutaan aina messussa yhteen ääneen, usein saarnan päätteeksi.
En olisi voinut kuvitellakaan tuolloin, 15-kesäisenä, että tulevien vuosien aikana tulisin kuulustelemaan tätäkin riparin ulkoläksyä kerta toisensa perään, ensin kesäteologina, ja sitten pastorina. Tuo nuoruuden kokemus nousee yhä, pian 18 vuotta myöhemminkin, mieleeni, erityisesti rippikoulua pitäessäni, mutta toisinaan myös uskontunnustusta lausuessa.
Apostolinen uskontunnustus sanoittaa kristillisen uskon perusasioita tiiviissä muodossa.
Uskontunnustus sanoittaa kristillisen uskon perusasioita.
Kuitenkin omaa ripariaikaa muistellessa ja yhä uusia sukupolvia seuratessa sen vaikeuskin nousee esiin. Ei vain ulkoa opeteltavana rimpsuna, vaan myös sisältönsä puolesta.
Miten tiiviiseen muotoon lopulta onkaan saatu tiivistettyä kristillisen uskon ydinsanoma?
Tähän päivään, helatorstaihin, liittyy uskontunnustuksen kohta, jossa Jeesus astui ylös taivaisiin.
Jeesuksella oli siis lopulta valta jopa kuolemassa, kun hän itse astui alas tuonelaan, jonka jälkeen hän nousi kuolleista, ja lopulta astui ylös taivaisiin.
Vaikka tämän sisäistäminen, tai uskominen voi tuntua vaikealta, itselleni se lopulta muistuttaa siitä, että kaiken maailman kaaoksen, epäoikeudenmukaisuuden, elämän kipujen ja sairauksien keskellä on olemassa jotain pysyvää: ikuinen Jumala, joka toimii, vaikuttaa ja rakastaa ehdoitta.
Joskus siitä muistuttaa lämmittävät auringonsäteet, toisinaan ystävällinen katse, joskus mieleen juolahtava mukava muisto.
Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat.