Isäni Veikko Tapaninen kuoli 3.12.2022 Pielaveden terveyskeskuksessa. Hän syntyi Pielavedellä 29.4.1933.
Kylmän tilan poika raivasi tiensä opiskelemaan ja toimi suurimman osan virkaurastaan Pielaveden kunnanjohtajana. Tähän virkaan hänet pyydettiin vuonna 1965, ja siitä virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1991.
Hän oli Pielaveden ensimmäinen ja tähän asti pitkäaikaisin kunnanjohtaja. Hänen merkittävin luottamustoimensa oli varmasti Kuopion yliopistollisen keskussairaalan valtuuston puheenjohtajan pesti, jota kesti 16 vuotta.
Omat muistoni eivät liity kovin paljon isäni virkauraan. Kotona ei juurikaan puhuttu työasioista, kiitos siitä. Muistan hänet aina avuliaana toiminnan miehenä. Jos jossain asiassa tarvitsi neuvoa tai käytännön apua, niin sitä löytyi heti eikä viidestoista päivä.
Tapasin Savonlinnassa opiskeluaikoinani iäkkään hammaslääkärin, joka kertoi tuntevansa isäni vuosien takaa. Isäni, silloinen Säämingin kunnansihteeri, oli houkutellut häntä paikkakunnalle tarjoten edullista omakotitonttia.
Kun tontti oli valittu, piti rajakivet saada kannettua tontin nurkkiin. Kaksi työmiestä oli valittanut, että kivet ovat liian painavia, pitäisi saada lisävoimia. Silloin isäni oli napannut painavimman kiven ja yksin kantanut sen kauimmalle nurkalle. Pikkutakki oli ryvettynyt, mutta tulipahan tehtyä.
Aina hän oli valmis auttamaan muita.
Silloin Säämingissä asuessamme isäni harrasti valokuvausta, ja joskus kuvia päätyi alueen lehteenkin. Pielavedellä kuvailuun ei tainnut jäädä aikaa, piti ehtiä tarttumaan niin moneen muuhun hommaan. Isäni joutui esimerkiksi toimimaan ambulanssikuskina, kun toimen varsinainen haltija oli estynyt.
Isäni tärkeimmät harrasteet liittyivät luontoon. Hän oli innokas kalastaja ja metsästäjä. Talvinen verkkokalastus ja hirvenmetsästys jatkuivat vielä yli 80-vuotiaana. Myös metsänraivaukseen virtaa riitti.
Hän oli varmaan noin 85-vuotias, kun kävi viimeisen kerran raivaamassa. Sen kerran jälkeen hän totesi, että nyt tämä alkaa olla liian raskas päivärupeama – varsinkin, kun kahvitauolla ei ollut meinannut reppua löytyä mistään.
Lopulta selvisi, että vanha mies oli raivannut koko aamupäivän raskas reppu selässään. Ehkä olikin jo aika luopua tästä harrasteesta, vaikka mieli olisi metsään yhä vetänyt. Aivan loppuun saakka Veikko halusi käydä tekemässä kesällä tuoreet saunavastat.
Kädentaitoja isälläni riitti, varsinkin lovileikkaus oli lähellä sydäntä. Hän yritti jatkaa perinnettä pitämällä lovileikkauskursseja kansalaisopistossa. Pielaveden ortodoksisen kirkon alttaripöydät ovat hänen lovileikkaamalla valmistamiaan. Tästä hyvästä hänet lyötiin Pyhän karitsan ritariksi.
Verenluovutuksen isäni koki erittäin tärkeäksi. Hän ehti luovuttaa verta yli 100 kertaa, välillä ”laittoman” tiheästikin. Ensin hän kävi Kuopiossa SPR:n luovutuspaikassa ja jo seuraavalla viikolla kotipaikkakunnalla, kun siellä sattui olemaan kiertävä luovutustilaisuus. Henkilökunta kuultuaan lyhyestä luovutusvälistä sitten samaan hengenvetoon sekä kiitteli että haukkui uutteraa auttajaa.
Isäni oli Pielaveden Leijonien perustajajäsen ja toimi Leijonissa vuosikymmeniä.
Työssään isäni oli virkamies, mutta eläkkeelläkin hän halusi osallistua, ja kirkkovaltuutetun toimi tuli tutuksi.Työuran jälkeen hän asensi vapaaehtoisena turvapuhelimia usean vuoden ajan arvaamatta, että sellaisen tarve tulisi lopulta kotiinkin.
Lentopalloilu Huru-ukkojen porukassa jäi polvivamman vuoksi, työ äitini omaishoitajana vaati osansa, mutta isäni ei antanut hevin periksi. Hän kulki ajan mukana, jutteli kavereineen Skypen välityksellä ja lähetteli sähköposteja.
Isäni piti eläessään paljon puheita, mutta sittenkin muistan hänet ihmisenä, joka ennemmin teki kuin puhui tekemisestä. Aina hän oli valmis auttamaan muita. Nyt meidän on pärjättävä ilman hänen apuaan, mutta hänen neuvonsa kantavat yhä.
isäni poika