lauantai 6.12.2019 Niilo, Niko, Niklas, Niki, Nikolai

Asiaa läheltäsi

Suoraan puhumisen taito ja muita kulttuurishokkeja

Poikkeuksellisesti tämänkertaista kolumnia ei kirjoitetakaan Sapporon ahtaasta, 13 neliön asuntolahuoneestani, vaan suoraan kotisohvaltani Keiteleen Tossavanlahdesta. Olen nimittäin viettämässä hyvin ansaittua kesälomaa, sillä Japanin yliopistoissa kesälomilla ollaan aina elokuusta lokakuuhun asti. Paluu Suomeen ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, minkä vuoksi kirjoitankin kokemastani käänteisestä kulttuurishokista.

Kuullessani ensimmäisen ”Mitä v:a” juuri astuessani ulos lentokoneesta Helsinki-Vantaalla muistin heti, millaista on olla ”vapaan sanan maassa”. Kävelen lentoaseman Burger Kingille ja olen parin metrin päässä tiskiltä lukemassa menua valotaululta. Olen ehtinyt seistä paikallani enintään 10 sekuntia, kun takaani joku mies kysyy kovaan ääneen ”Niin ootko sä nyt siinä jonossa vai et?”. Tämän Japanissa asumani vuoden aikana olen tottunut siihen, että ihmiset puhuvat aina kohteliaasti toisilleen, eivätkä ole liikkeellä ”Mulle kaikki nyt!” -meiningillä.

On miltei hävytöntä, kuinka raa’asti me suomalaiset puhumme toisillemme. Kirosanoja lentelee kuin hyttysiä kesällä, eikä voimakkaita ilmaisuja säästellä. Esimerkiksi muutama päivä sitten olin kahvilla tuttuni kanssa ja yritin kertoa, että mielestäni Japani on ihan yhtä turvallinen maa kuin Suomikin. Kesken kaiken tuttuni huudahtaa ”Suksi kuuseen” ja alkaa selittää, kuinka Japani on täynnä tsunameja, maanjäristyksiä ja muita kuolemanloukkoja. Siinä tilanteessa mietin, ovatko tällaiset ilmaisut osa peruskeskustelua, vai onko minusta vain tullut jotenkin herkempi. Japanissa eriävää mielipidettä ei lauottaisi tällä tavalla suoraan, vaan se ilmaistaisiin kohteliaasti myötäillen vastapuolen mielipidettä. Olin jo ehtinyt tuudittautua ajatukseen, että kirosanatkin olisivat tyystin ehtineet poistua sanavarastostani, mutta kylläpä nuo ovat taas ehtineet salakavalasti palata takaisin puheeseeni.

Olenpa myös ehtinyt käydä lenkin Oulussa. Sen lisäksi, että olen autoilijana joutunut taas tottumaan oikeanpuoleiseen liikenteeseen, olin myös tyystin unohtanut, millaista on pyöräillä Suomessa. Olin leppoisasti pyöräilemässä, kun yhtäkkiä kuulin takaani äkäisen soittokellon rimputuksen. Sekunti myöhemmin ohitseni pyyhältää tuhatta ja sataa polkeva toinen pyöräilijä ja minä olen lentää nurin. Japanissa on hirvittävän epäkohteliasta rimpauttaa soittokelloa ohitustarkoitukseen, vaan pyöräilijä yleensä odottaa, että tiessä tulee leveämpi kohta tai että edellä oleva jalankulkija tajuaa takana olevan pyöräilijän ja väistää itse. Aina välillä, kun minulla on ”suomalainen päivä” enkä jaksa välittää japanilaisista tavoista, rimpautan kelloa ja polkaisen pelästyneiden japanilaisten ohi. Mennessäni ohi he katsovat minua pelästyneinä ja huikkaavat perääni ”Sorry!”.

Toisaalta on ihanaa olla taas kotona. Ihanaa, kun saa sanoa asiat suoraan. Ja ihanaa, että ihmiset ovat suoria eikä tarvitse arvailla, mitä he tarkoittavat. Japaniin paluun kulttuurishokkia odotellessa.

Jätä kommentti

*