Suomenhevonen Karhukiven Kaneli kantaa selässään tekijäänsä Merja Martikaista Karhukiven tilalla Pielaveden Jokijärvellä. Merja Martikaisen kotiarkisto

Harrastus: Merja Martikainen ratsastaa itse tehdyillä hevosilla Pielaveden mökillä

Merja Martikainen

Olen pienestä asti harrastanut askartelua ja rakentelua. Aloitin tekemällä keppihevosia ja pahvitaloja nukeille. Alle kymmenvuotiaana halusin oman ponin, mutta silloin en saanut sellaista. Mieleeni tuli rakentaa poni itse. Se olisi helppohoitoinen ja halpa pitää.

Keräsin jätelautoja ja suoristin ruostuneita nauloja projektiini. Niistä sitten rakensin alkeellisilla taidoillani ensimmäiset lautahevoset. Ne olivat aluksi litteitä, joten niillä ei voinut oikein ratsastaa. Paalinarusta tein niille suitset.

Vähitellen taitojen ja innon karttuessa aloin rakentaa myös kolmiulotteisia hevosia, joilla oli jo pyöreän muotoinen selkä laudoista muotoiltuna. Pian halusin tehdä niistä aidomman näköisiä, jolloin verhoilukankaat tulivat mukaan kuvioihin.

Aloitin tekemällä keppihevosia ja pahvitaloja nukeille.

Käytin hevosten verhoiluun vanhoja jauhosäkkejä ja kuluneita sänkypeittoja. Jouhina käytin villalankaa ja vaaleaa paalinarua. Kavioihin laitoin jo silloin oikeat hevosenkengät.

Rakentamisessa nälkä kasvoi syödessä ja hevosia alkoi ilmestyä yhä vain lisää. Tallina toiminut vanha vilja-aitta asetti omat rajoitteensa hevosten koolle. Muun muassa päät eivät saaneet olla liian korkealla jotta hevoset mahtuivat matalaan majaansa.

Haaveilin isommasta tallista ja uusista hevosista mutta haave piti unohtaa koska en saanut sellaista itse rakennettua.

Myöhemmin saimme siskoni kanssa kaksi oikeaa ponia, joiden hoidon myötä puuhevoshaaveet jäivät.

Karhukiven Kaneli on liinakko suomenhevosori. Suomenhevosen rakentaminen on aina kiinnostanut Merja Martikaista. Jo lapsena hän teki kaksi puista suomenhevosta talliinsa. Merja Martikaisen kotiarkisto

Kun ostin kesäpaikkani Pielavedeltä vuonna 2009, nämä haaveet palasivat. Hevosia en ollut harrastanut enää omien ponien siirryttyä vihreämmille laitumille. Työelämä vei lähes kaiken ajan ja kaipasin jotain harrastusta.

Aluksi mökin remontointi riitti vapaa-ajanviettotavaksi, mutta pihapiiriin kuuluva navetta herätti taas rakenteluinnostuksen. Olin löytänyt pienoismalli-ja nukkekotiharrastuksen jo vuonna 2006, ja jatkanut näin jo lapsuudessa aloitettua askartelua aivan uudella tasolla. Pieniä 1:12-mittakaavan hevosia aloin myös valmistaa tähän harrastukseen liittyen.

Sitten silmiini osui kangaskaupassa rulla mustaa kiiltävää turkiskangasta. Siitä alkoi uuden puuhevosen suunnittelu. Tällä kerralla asianmukaiset työkalut ja materiaalit voisi hankkia itse ja tehdä hevosesta mahdollisimman aidon näköisen. Muutama vuosi vielä meni ideaa kypsytellessä, kunnes eräällä kesälomallani aloitin kavioiden tekemisen.

Työ eteni siitä pikkuhiljaa osa kerrallaan, kunnes musta hevonen valmistui vuonna 2016.

Innostus ja tuotekehittely johtivat siihen, että lopulta hevosia valmistui kolme kappaletta lisää vuonna 2019.

Koko Karhukiven tilan kaviokaarti: shetlanninponi, suomenhevonen Karhukiven Kaneli, puoliverinen Jupiter ja puoliverinen Spaddu. Merja Martikaisen kotiarkisto

Kaviot tein ensimmäiseksi. Kiinnitin niihin hevosenkengät ja veistin niitä kirveellä ja taltalla. Olin tehnyt valmiiksi piirustukset jokaisesta hevosesta. Niiden mukaisesti mittasin ja sahasin jalat ja muut osat puutavarasta. Jalkojen nivelet tein loveamalla ja tukemalla liitokset naulauslevyillä. Kaviot kiinnitin kulmaraudoilla ja ruuveilla jalkaosiin.

Hevosten mittasuhteet arvioin silmämääräisesti, vain tärkeimpiä osia mittasin. Rungon rakensin mahdollisimman tukevaksi ja kevyeksi laudoista ja rimoista.

Hevosen muotoilu osoittautui vaikeimmaksi tehtäväksi. Käytin siihen Finnfoam-eristelevyä jota oli suhteellisen helppo leikata puukolla. Tein siitä ”kylkiluut”, lautaset ja lihasten muodot hevoselle.

Eristelevyn päälle laitoin katiskaverkkoa nitomalla sen kiinni puurakenteisiin. Näin muodoista tuli tasaisempia.

Kaikki hevoset kestävät noin 65 kilon painon.

Verkon päälle ompelin ja nidoin pehmeitä vanhojen täkkien paloja ja vaahtomuovilevyä. Tällä tavalla viimeistelin hevosen muodon ennen turkiskankaan ompelua.

Viimeiseksi oli kankaan ompelun vuoro. Tämä työvaihe oli kaikista mukavin, koska hevosen ulkonäkö alkoi vihdoin hahmottua pitkän rakentamisen jälkeen.

Häntää kannattelevan ”ruodon” tein katiskaverkosta ja täkinpalasta. Siihen oli hyvä ommella villalangasta tehdyt jouhiniput.

Vielä harjan ompelu ja korvien sekä puusta veistettyjen silmien kiinnitys ja hevonen oli valmis.

Vielä nimetön shetlanninponi. Merja Martikaisen kotiarkisto

Noin kuukausi yhteensä kului näiden kolmen hevosen rakentamiseen, kun joka päivä työskentelin vähintään viisi tuntia.

Kaikki hevoset kestävät noin 65 kilon painon, joten ainakin lapset voivat niillä ratsastaa. Itse hevoset painavat noin 25 kiloa, pienin reilut 10 kiloa.

Tällä hetkellä ne seisovat navetassa lehmien entisessä parressa. Talvisin linnut ja hiiret ovat ottaneet asiakseen kerätä turkista ja jouhia pesätarpeiksi. Hevosten suojaaminen on osoittautunut haastavaksi.

Kirjoittaja on kuopiolainen 39-vuotias linja-autonkuljettaja ja toimistotyöntekijä, jolla on mökki Pielaveden Jokijärvellä.

Keskustelu

Etusivulla nyt