lauantai 24.8.2019 Perttu

Asiaa läheltäsi

Velhoa etsimässä

Pohjoisessa tuntureilla samoillessani kuulin joskus hiljaista mutinaa ja hentoja kuiskauksia. Tunnustan nähneeni myös vilaukselta pikkuruisia menninkäisiä. Ovatko ne olleet vain tunnetusti vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta? Se jäänee arvoitukseksi, mutta en liene ainut, joka on tehnyt samanlaisia havaintoja.

Lappiin oli tulossa talvi, mutta lunta oli tänään vielä varsin vähän. Oli siis oikein sopiva keli metsäretkelle. Vääntäessäni reppua selkään ajattelin poiketa myös eräälle kodalle, joka sijaitsee kohtalaisen lähellä mökkiäni. Yöllä oli hieman pakastunut, mutta joen rannat olivat vasta alkaneet jäätymään. Katselin sillalta, kun pirteät koskikarat sukeltelivat, ja minua puistatti, sillä jääkylmä vesi ei houkuttanut. Tosin eipä ihmisellä olekaan sellaista vesitiivistä höyhenpukua ja rasvarauhasta takapuolensa alla. Sillan jälkeen etsin moottorikelkkauran ja taivalsin eteenpäin. Luonto oli kuuraisen kaunis, ja taivaanrannassa hehkuivat pienet oranssinkeltaiset pilvet. Aurinko oli noussut.

Pian laskeuduin jo mäkeä alas ja näin puiden välistä vilahduksen kodasta. Olin saapunut mystisen Velhon valtakuntaan, mutta missä se piileskeli? Katselin ympärilleni kameran linssin läpi. Metsä oli hiljainen, eikä ketään näkynyt, mutta kodan piipusta kohosi savuvana. Vanhojen uskomusten mukaan tontut, velhot ja haltijat vartioivat ihmisiä, rakennuksia ja yleensä koko pihapiiriä. Lapsesta asti olin uskonut niihin, ainakin vähän, enkä siitä uskosta ole luopunut vieläkään. Äkkiä kuului suhahdus, ja jotakin tummaa vilahti vauhdilla ohitseni. Voimakas ilmavirta melkein pyyhkäisi minut nurin suoraan kodan eteen.

Pyöritin hetken käsiä ympäri, mutta varmasti enemmän pyörähtivät silmät päässäni. Kohtalaisen nopeasti tommasin ovenripaan ja pöllähdin sisälle kotaan. Ovensuussa ryhdistäydyin, sillä enhän nyt suinkaan ollut säikähtänyt, en todellakaan. Kodassa oli viihtyisä tunnelma. Sen aistii hetkessä astuessaan sisään uuteen paikkaan. Tunsin vienosti tervan tuoksua. Palvelutiskillä oli leivonnaisia ja lasivitriinissä lisää herkkuja. Tämä oli sittenkin ihmisten valtakunta, huokasin helpotuksesta.

Keittiön puolelta ilmestyi kaksi iloisen pirteää naista. Eikä aikaakaan, kun juttu luisti, ja edessäni oli makoisat munkkikahvit. Samanhenkisistä ihmisistä tulee myös nopeasti ystäviä. En siinä rohjennut udella mitään satuolennoista, mutta kodan sisällä huomasin puisia ”valokuvia” velhosta. Sellainen on siis olemassa, uskokaa pois. Ja ellette usko, niin käykää kodalla. Sinne pääsee hiihtäen tai kävellen, tai kuka mitenkin nyt halua edetä talvisen upeassa luonnossa. Mutta menkää lapsen tavoin, avoimin silmin ja puhtain sydämin.

 

 

Kommentit

  • Sirpa

    Kiitos tarinastasi Maritta.

    Avoiin silmin, lapsen tavoin. Se oli hyvä neuvo. Näin yritän liikkua luonnossa.

Jätä kommentti

*