lauantai 24.8.2019 Perttu

Asiaa läheltäsi

Voimapuu

 

Taas kerran seison katselemassa ihaillen ympärilläni olevaa metsää. Hengitän syvään sen vahvaa aromia. Jos olette kokeneet helteisen mäntymetsän tuoksun, tiedätte varmasti, mitä tarkoitan. Suhteeni metsään on syventynyt ja saanut aivan uuden ulottuvuuden nyt, kun kaikkeen on enemmän aikaa tässä hitaammassa elämässä. Komea mäntymetsä ympäröi mökkimaisemaa houkuttaen kävelemään. Varvikkokankaalla askel kulkeekin ihmeen kevyesti. Joskus silloin, kun mieli pyrkii matelemaan maassa, pienen patikoinnin jälkeen kaikki kirkastuu. Ja jos ei muuten, niin kompastuminen puun oksaan saa hymyilemään maailmalle. Olen lukenut viime aikoina tutkimuksia metsän parantavasta voimasta, vihreän ympäristön rauhoittavasta vaikutuksesta ja mielen tyyntymisestä.

Järvimaisema, joki, solisevat purot ja nuotiotuli lienevät jokaiselle tuttuja elementtejä, joita katsellessa tuntee hyvän olon hiipivän sisimpään. Ajatukset seestyvät ja mielenpohjalle jää paljon maisemakuvia. Varsinkin meille yliherkille tämä on tuttua. Me koemme kaiken hyvin voimakkaasti. Kohiseva tuuli, puiden humina ja veden äänet voimaannuttavat. Olen tavattoman onnellinen siitä, ettei minun tarvitse asua enää kivisessä ja kiireen täyttämässä kaupungissa. Tosin voihan sielläkin hakeutua luontoon kukin omalla tavallaan ja tyylillään. Nimittäin me ihmiset tarvitsemme todellakin vihreää ympäristöä pienin tai isommin annoksin.

Suuntaan askeleeni usein vanhan petäjän luo. Siitä on tullut voimapuuni. Ehkä joskus hyvin kauan sitten hymyilin hieman vinosti puiden halaamiselle, mutta nyt yhden sattuman kautta ymmärrän täysin sen merkityksen. Erään kerran ollessani hieman masentunut ja erittäin vihainen kuljeskelin lähimetsässä ilman päämäärää. Jokin suurempi voima johdatti askeleeni tämän vanhan puun eteen. Katselin niskat kenossa korkeuksiin kohoavaa mäntyä ja kuinka ollakaan nojauduin sitä vasten. Sitten aivan yllättäen tulivat kyyneleet, ensin nyyhkytyksenä ja lopulta syvältä sisimmästä purkautuvana ulvontana. Itkin kaiken tuskani puulle ja lopulta hieman tyynnyttyäni halasin paksua kaarnamäntyä. Tunsin miten vihan ja katkeruuden virta valui vartaloni läpi jonnekin syvälle maan uumeniin. Käteni eivät yltäneet läheskään puunrungon ympäri, mutta hetken päästä jokin uusi ja kirkas energia täytti minut. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta uskokaa pois. Kokemukseni on täysin totta. Se oli hyvin voimakas ja muistan varmasti sen hetken niin kauan kuin elän.

Suosittelen metsään tutustumista kaikille. Me suomalaiset olemme metsäkansan jälkeläisiä, joten vaalikaamme sellaista ainutlaatuista yhteyttä. Ehkä oma kosketukseni puihin alkoi jo lapsuudessa mummon laittaessa minut nukkumaan vaunuihin pihakoivun alle. Siitä vanhasta koivusta oli katkennut suurensuuri oksa ja pudonnut aivan vaunujen viereen. Puu säästi pienen vauvan hengen, mutta ukkini ei säästänyt puuta, vaan oli kaatanut sen lahon koivun vielä samana päivänä. Pakkaan kohta reppuni ja lähden samoilemaan metsäiseen luontoon. Pieni kulaus raikasta metsän energiaa on tervetullut tähän aurinkoiseen päivään. Tervehdin voimapuuta aina kulkiessani sen ohitse. Joskus viivähdän männyn luona pidempään, mutta toisinaan kosketan sen lämmintä kaarnakylkeä kädelläni niin kuin hyvää ystävää hipaistaan hellästi olkapäästä.

Kommentit

  • Mira

    Niin kaunista ja niin totta

Jätä kommentti

*